Lukas Moodysson

“Istahdan penkille ja katselen suuren nurmikentän yli. Viereisellä penkillä istuu mies ja nainen, jotka juovat olutta. He puhuvat sammaltaen hyvistä tavoista. Vilkuilen heitä. Kohta heidän sydämensä pysähtyvät, kohta heidän sydämensä makaavat rinnassa liikkumattomina kuin kivet.
Yhtäkkiä kokonainen lukioluokka hölkkää ohitse. Kärjessä tulevat luokan selvästi urheilullisimmat pojat. Vähän jäljempänä tulee selvästi parhaimman näköinen tyttö. Näen hänet makaamassa elottomana ruumiinavauspöydällä. Nyt ruumiinavaajat tulevat veitsineen ja sahoineen ja porakoneineen ja lokit kirkuvat.
Menen kukkakauppaan ja ostan orkidean. Isot valkoiset kukat, joissa on vaaleanpunaista keskellä.

- - -

Ajattelen vertani, miten se täyttää koko ruumiini, ja luen venezuelalaisesta miehestä, joka heräsi eloon kun hänelle tehtiin ruumiinavausta. Carlos Camejo. 33 vuotta.
Ulvon lattialla.
En tiedä mikä vuodenaika on, se vaihtelee päivästä toiseen.
Päälakeni keskellä on hius, joka on muita paksumpi, se paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua köydeksi.
Puhelin soi, siellä on äiti, en tiedä mikä vuodenaika on, en vastaa.
Köysi paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua puuksi.

- - -

Lapset päiväkodin pihalla. Heidän värikkäitä pipojaan peittää ohut, lähes näkymätön pöly.
Kaiken sen pöly, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen tässä perkeleen maailmassa, nöyryytyksen, nälän, kärsimyksen, sairauksien, kaiken sen pirun kidutuksen jota oikeasti tapahtuu koko ajan, se ei ole mitään elokuvaa tai kirjan tarinaa, se on täyttä totta, ihmiset huutavat koko ajan, tuska on niin hirvittävän sietämätön, pelko on niin helvetin sietämätön ja kauhea.
Sähkökaapissa on juliste ja siinä teksti: Get laid or die tryin'.
Sadan vuoden päästä kaikki tämä on poissa. Ainoa mikä on vielä pystyssä, ajattelen, ovat kirkot.”
― Lukas Moodysson, Döden & Co.